Kaikki jättää jälkensä
Rva kävi lauantaina puolisonsa kanssa treffeillä. Valitsimme viikinkiravintolan, kun kumpikaan ei ollut käynyt aiemmin semmoisessa. Viikinkirekvisiitan keskellä, musiikin soidessa ja ruuasta sekä juomista nauttien, pääsimme aika kauas siitä arjesta, jota joka päivä elämme.
Arjesta, jolloin kahdenkeskeiselle yhdessäololle ei ole kovin isoja mahdollisuuksia.
Ihan heti ei tuntunut rentouttavalta, viikko väsytti ja tavallisista rutiineista irtautuminen on ainakin rva:lle vähän hankalaa. Kyllä se kuitenkin onnistui, kun vähän pidempään viivyimme (ehkä siinä rentoutumisessa auttoi se viikinkihattu, jonka puolisoni nappasi päähänsä, treffit muuttuivat heti vähän hassummiksi).
Yhteisestä illasta jäi molemmille mukava fiilis, ja seuraavat treffit on jo alustavasti sovittu. Ohjelmaa ei ole vielä päätetty, mutta tällä kertaa ajattelimme tehdä jotakin liikuntaan liittyvää. Katsotaan, miten rva:n kroppa kestää!
Tällainen olut oli muuten varsin hyvänmakuista:
Aloitin tämän kirjoituksen kertomalla ravintolaillasta siksi, että ilta oli minulle merkityksellinen, mutta myös siksi, että olen viime aikoina pohtinut ja käynyt läpi pelkoja, joita huimaus ja muut whiplash-oireet ovat minulle aiheuttaneet. Eräs pelon aihe on ollut ravintolassa istuminen.
Ravintolassa hälinä, ihmiset, pitkä istuminen ja vieras ympäristö ovat olleet rva:lle vaikeita huimauksen ja aistiyliherkkyyksien vuoksi. Oireet ovat helpottaneet monesta suunnasta, mutta niitä esiintyi myös tällä kyseisellä illallisella, josta rva aluksi kertoi.
Aiemmin ravintolassa käyminen oli yhtä tuskaa, aina rva ei kyennyt lähtemään ollenkaan. Vaikka ravintolassa käynti nykyään (pienin rajoituksin) onnistuukin, iskee rva:han tietty jännitys ja ahdistus, kun ravintolailta on edessä. Kyllä ne oireet myös henkisiä jälkiä jättävät...
Muita pelon kohteita ovat olleet ainakin vesi ja pitkät seisomiset/kävelyt ilman tukea. Vesipelko on alkanut hellittää, mutta siltikin uin mielelläni lähellä uima-altaan reunaa. Kun minulla on kelluke, en pelkää uida vähän kauempana. Myös uidessa tulee välillä huono olo, se johtuu niskan asennosta sekä valoista, jotka heijastuvat liikkuvaan veteen.
Seisoessa voin nykyään pitää useimmiten lastenrattaista kiinni, joten pelkoa aiheuttavat tilanteetkin ovat vähentyneet. Niskan lihakset ovat myös ehkä kehittyneet sen verran, että huono olo ei tule niin usein. Kävellessä ne rattaat ovat myös usein apuna.
Rva pohtii joskus, että kuinka kauan traumat kestävät (hassu pohdinta, eihän sitä voi tietää) sen jälkeen, kun oireisto on mahdollisesti kadonnut. Eihän näin iso ja moneen elämänalueeseen liittyvä kokemus hetkessä haalistu, mutta olisihan se kiva, jos niin moni asia ei pelottaisi.
Näiden yksittäisten pelkojen taustalla vaanii kenties suurempi pelko: mitä jos oireet yhtäkkiä pahenevat merkittävästi uudestaan? Todennäköisesti näin ei käy, mutta aina on se mahdollisuus. Ehkä näitäkään ei pitäisi miettiä, mutta luultavasti jokainen vammautunut miettii, joten kai Niskaska sen voi omassa blogissaankin mainita.
Peloista huolimatta, onpas se kuitenkin ihanaa, kun on kevät!
Arjesta, jolloin kahdenkeskeiselle yhdessäololle ei ole kovin isoja mahdollisuuksia.
Ihan heti ei tuntunut rentouttavalta, viikko väsytti ja tavallisista rutiineista irtautuminen on ainakin rva:lle vähän hankalaa. Kyllä se kuitenkin onnistui, kun vähän pidempään viivyimme (ehkä siinä rentoutumisessa auttoi se viikinkihattu, jonka puolisoni nappasi päähänsä, treffit muuttuivat heti vähän hassummiksi).
Yhteisestä illasta jäi molemmille mukava fiilis, ja seuraavat treffit on jo alustavasti sovittu. Ohjelmaa ei ole vielä päätetty, mutta tällä kertaa ajattelimme tehdä jotakin liikuntaan liittyvää. Katsotaan, miten rva:n kroppa kestää!
Tällainen olut oli muuten varsin hyvänmakuista:
Aloitin tämän kirjoituksen kertomalla ravintolaillasta siksi, että ilta oli minulle merkityksellinen, mutta myös siksi, että olen viime aikoina pohtinut ja käynyt läpi pelkoja, joita huimaus ja muut whiplash-oireet ovat minulle aiheuttaneet. Eräs pelon aihe on ollut ravintolassa istuminen.
Ravintolassa hälinä, ihmiset, pitkä istuminen ja vieras ympäristö ovat olleet rva:lle vaikeita huimauksen ja aistiyliherkkyyksien vuoksi. Oireet ovat helpottaneet monesta suunnasta, mutta niitä esiintyi myös tällä kyseisellä illallisella, josta rva aluksi kertoi.
Aiemmin ravintolassa käyminen oli yhtä tuskaa, aina rva ei kyennyt lähtemään ollenkaan. Vaikka ravintolassa käynti nykyään (pienin rajoituksin) onnistuukin, iskee rva:han tietty jännitys ja ahdistus, kun ravintolailta on edessä. Kyllä ne oireet myös henkisiä jälkiä jättävät...
Muita pelon kohteita ovat olleet ainakin vesi ja pitkät seisomiset/kävelyt ilman tukea. Vesipelko on alkanut hellittää, mutta siltikin uin mielelläni lähellä uima-altaan reunaa. Kun minulla on kelluke, en pelkää uida vähän kauempana. Myös uidessa tulee välillä huono olo, se johtuu niskan asennosta sekä valoista, jotka heijastuvat liikkuvaan veteen.
Seisoessa voin nykyään pitää useimmiten lastenrattaista kiinni, joten pelkoa aiheuttavat tilanteetkin ovat vähentyneet. Niskan lihakset ovat myös ehkä kehittyneet sen verran, että huono olo ei tule niin usein. Kävellessä ne rattaat ovat myös usein apuna.
Rva pohtii joskus, että kuinka kauan traumat kestävät (hassu pohdinta, eihän sitä voi tietää) sen jälkeen, kun oireisto on mahdollisesti kadonnut. Eihän näin iso ja moneen elämänalueeseen liittyvä kokemus hetkessä haalistu, mutta olisihan se kiva, jos niin moni asia ei pelottaisi.
Näiden yksittäisten pelkojen taustalla vaanii kenties suurempi pelko: mitä jos oireet yhtäkkiä pahenevat merkittävästi uudestaan? Todennäköisesti näin ei käy, mutta aina on se mahdollisuus. Ehkä näitäkään ei pitäisi miettiä, mutta luultavasti jokainen vammautunut miettii, joten kai Niskaska sen voi omassa blogissaankin mainita.
Peloista huolimatta, onpas se kuitenkin ihanaa, kun on kevät!
Kommentit
Lähetä kommentti