Pari viikkoa päätetyötä - inhoja tuntemuksia menneisyydestä
Poikkeukselliset työtehtäväni (paljon tietokoneen ääressä istumista) loppuivat, luojan kiitos, tänään. Pariviikkoinen on suoraan sanottuna kulunut liian hitaasti.
Mikä sitten oli niin kamalaa? No, se blogini alkuperäinen pääaihe, niskavamma, tietenkin. Kun teen suht liikkuvaa työtä, johon ei juurikaan sisälly katseen tarkentamista näyttöpäätteelle, ovat asiat melko hyvin.
Itse asiassa kivut ja jumitukset laantuvat melkein "perustasolle" mikä tarkoittaa kohdallani pelkkää kipua (luultavasti kenen tahansa niskajäykkyyteen verrattavaa. Silloin melkein unohdan kroonisen ongelmani.
Kappas, työt vaihtuivat päätetyöhön...kivut pahenivat muutamassa päivässä. Yläselkä meni aivan lukkoon ja oikeassa kädessä alkoi olla tunnonpuutosta. Yläniskan oikea puoli muuttui jopa kosketusaraksi ja kuului lähinnä rahinaa, kun käänsin päätäni.
Huimaus alkoi. Sitä minä olinkin vähän pelännyt. Huimaus aiheuttaa minulle huonon olon lisäksi psyykkisen stressitilan. Vaikka sisimmässäni tiesinkin, että tilanne helpottaa normaalien työtehtävien alkaessa, pelkäsin monta kertaa luisuvani sänkypotilaaksi.
Hoidin yläselkää jumpalla (helpotti jonkin verran) ja psyykeä keskittymällä ajatukseen, että työ on vain väliaikaista. Nyt homma on hoidettu ja ensi viikolla helpottaa. Huimaus on silti ollut ihan uskomattoman inhaa.
Ne jotka ovat lukeneet blogiani menneinä vuosina, muistanevat rva:n kamppailun huimauksen kanssa. Se, mitä koin viime viikkoina, oli hyvin lievää verrättuna niskan satuttamisen alkuvaiheisiin.
Oli ihan hyvä todeta, että olen toipunut työkykyiseksi, ja olen vieläpä oikealla tiellä ammatinvalintani suhteen. Se, mihin lähivuosina suuntaan, ei ole pääasiassa päätetyötä. Jos tilanne ei vaikeudu, voin vielä saada itselleni ihan kelpo työuran.
Kroonisten vaivojen kanssa elävät "pääsevät" elämässään kokemaan monenlaista. Tulee hyviä ja huonoja jaksoja, joiden pituudesta ei ole varmuutta.
Matka niskan retkahdusvamman kanssa on ollut vaiheikas. Vuosi vuodelta olen oppinut lisää kehoni toiminnasta ja sen rajoitteista. Luojan kiitos, mikään varsinainen ikääntymiseen liittyvä vaiva ei ole vielä alkanut...vaadin edes jonkinlaista väliaikaa niskavamman ja rappeumien välille :D
Vaivani helpottanee pian. En voi ennustaa, koska ongelmia tulee uudestaan. Olen huomannut, että on ainakin ihan turha murehtia tai syyllistyä. Aina oireita ei voi välttää, ja joskus olotila pahenee syystä, jota en edes keksi.
Nyt viikonloppuna aion jumpata (minulla on lapset, joten jumpan määrää en vielä tiedä). Haluan myös ulkoilemaan epätasaiselle alustalle eli maastoon (sekin tekee selälle hyvää). Ylipäätänsä taidan ansaita kaikenlaista hyvää tänä viikonloppuna :)
PS: Tällainen valokatto tuli vastaan eräässä tilassa eilen. Olipa muuten voimaannuttava näky:
Mikä sitten oli niin kamalaa? No, se blogini alkuperäinen pääaihe, niskavamma, tietenkin. Kun teen suht liikkuvaa työtä, johon ei juurikaan sisälly katseen tarkentamista näyttöpäätteelle, ovat asiat melko hyvin.
Itse asiassa kivut ja jumitukset laantuvat melkein "perustasolle" mikä tarkoittaa kohdallani pelkkää kipua (luultavasti kenen tahansa niskajäykkyyteen verrattavaa. Silloin melkein unohdan kroonisen ongelmani.
Kappas, työt vaihtuivat päätetyöhön...kivut pahenivat muutamassa päivässä. Yläselkä meni aivan lukkoon ja oikeassa kädessä alkoi olla tunnonpuutosta. Yläniskan oikea puoli muuttui jopa kosketusaraksi ja kuului lähinnä rahinaa, kun käänsin päätäni.
Huimaus alkoi. Sitä minä olinkin vähän pelännyt. Huimaus aiheuttaa minulle huonon olon lisäksi psyykkisen stressitilan. Vaikka sisimmässäni tiesinkin, että tilanne helpottaa normaalien työtehtävien alkaessa, pelkäsin monta kertaa luisuvani sänkypotilaaksi.
Hoidin yläselkää jumpalla (helpotti jonkin verran) ja psyykeä keskittymällä ajatukseen, että työ on vain väliaikaista. Nyt homma on hoidettu ja ensi viikolla helpottaa. Huimaus on silti ollut ihan uskomattoman inhaa.
Ne jotka ovat lukeneet blogiani menneinä vuosina, muistanevat rva:n kamppailun huimauksen kanssa. Se, mitä koin viime viikkoina, oli hyvin lievää verrättuna niskan satuttamisen alkuvaiheisiin.
Oli ihan hyvä todeta, että olen toipunut työkykyiseksi, ja olen vieläpä oikealla tiellä ammatinvalintani suhteen. Se, mihin lähivuosina suuntaan, ei ole pääasiassa päätetyötä. Jos tilanne ei vaikeudu, voin vielä saada itselleni ihan kelpo työuran.
Kroonisten vaivojen kanssa elävät "pääsevät" elämässään kokemaan monenlaista. Tulee hyviä ja huonoja jaksoja, joiden pituudesta ei ole varmuutta.
Matka niskan retkahdusvamman kanssa on ollut vaiheikas. Vuosi vuodelta olen oppinut lisää kehoni toiminnasta ja sen rajoitteista. Luojan kiitos, mikään varsinainen ikääntymiseen liittyvä vaiva ei ole vielä alkanut...vaadin edes jonkinlaista väliaikaa niskavamman ja rappeumien välille :D
Vaivani helpottanee pian. En voi ennustaa, koska ongelmia tulee uudestaan. Olen huomannut, että on ainakin ihan turha murehtia tai syyllistyä. Aina oireita ei voi välttää, ja joskus olotila pahenee syystä, jota en edes keksi.
Nyt viikonloppuna aion jumpata (minulla on lapset, joten jumpan määrää en vielä tiedä). Haluan myös ulkoilemaan epätasaiselle alustalle eli maastoon (sekin tekee selälle hyvää). Ylipäätänsä taidan ansaita kaikenlaista hyvää tänä viikonloppuna :)
PS: Tällainen valokatto tuli vastaan eräässä tilassa eilen. Olipa muuten voimaannuttava näky:
Kommentit
Lähetä kommentti