Mieletön elämä!

Olen jo vähän pidempään pohtinut, että näin neljänkympin korvilla elän harvinaisen hyvää aikaa elämässäni. Lapsia tuli, kuten halusinkin, tosin monessa suhteessa vähän vaikeamman kautta. Ne, jotka selviytyivät syliin saakka, eivät ole enää liian pieniä. Kaikki kotona ei ole enää niin hektistä.

En tunne olevani liian nuori enkä liian vanha. En ole koskaan ollut teiniyden/parikymppisyyden fani - tunsin valtavaa epävarmuutta niinä aikoina. Tosin valehtelisin, jos väittäisin, ettei noihinkin aikoihin mahtunut myös todella paljon hyvää.

Jaksan edelleen yllättyä siitä, kuinka urasuunnitelmani ovat niin selkeät tällä hetkellä. Jos hyvin käy, edessä on enää noin vuosi tätä suurempaa taloudellista epävarmuutta. Sen jälkeen on todella suuri mahdollisuus, että asiat helpottuvat pidemmäksi ajaksi.

Minulla ei ole ollut tapana laatia tiukkoja suunnitelmia - asiat ovat menneet niin usein täysin päinvastoin kuin olen ajatellut - eivätkä aina huonompaan suuntaan. Tavoittelen aina jotakin, mutta loppujen lopuksi tärkein tavoittelemani asia on rakkaus ja sen säilyttäminen ympärilläni.

Ennemminkin kuin asioita, joita haluan tehdä, haluan elää sellaista aikaa ja todellisuutta, jossa minulla on asioita, jotka kiinnostavat. Huomaan tuntevani todella olevani elossa, kun minulla on jotakin pohdinnan alla. 

Sain eilen suruviestin: isotätini, 101-vuotias, oli poistunut keskuudestamme. Hän ei ollut minulle läheinen aikuisiällä, mutta tuttu lapsuuden kesistä (ja talvistakin, mikäli olin isovanhemmillani yökylässä). Isotäti asui isovanhempieni naapurissa. 

Suuri järkytys tämä poismeno ei ollut - loppukesästä olisivat olleet 102-vuotispäivät. 100-vuotiaita on Suomessa noin tuhat, mutta luku vähenee radikaalisti jokaista seuraavaa ikävuotta kohden. Enemmänkin kuin surua, isotätini kuolema kunnioitettavassa iässä sai minut tuntemaan iloa, kuinka mielettömän pitkän elämän hän sai elää!

Hän syntyi, kun itsenäinen Suomi oli nuori. Itse asiassa hän syntyi espanjantaudin aikaan ja kuoli korona-aikaan. Väliin mahtuu vaikka millaisia historiallisia tapahtumia - ja sitä omaa elämää itsessään.

101 vuoden ikään verrattuna noin 40 vuotta ei tunnu juuri miltään - itse asiassa, jos elän noin vanhaksi, en ole vielä puolivälissäkään elämääni. Oikeastaan minulla ei ole kiire mihinkään :) Elämä tuntuu nyt valtavan mukavalta.