Voimia kuluttava taktikointi
Kun aiemmin perusterve ihminen vammautuu, voi moni elämän osa-alue muuttua. Muutoksia (niiden varsinaisten oireiden lisäksi) tulee usein niin paljon ja kirjaimellisesti kertarysäyksellä, että sulattelemista riittää useiksi vuosiksi.
Yksin sulattelu ei tietenkään riitä, sillä tekemistä on paljon. Esimerkiksi kuntoutuksen ja raha-asioiden järjestämistä voi lievimmilläänkin verrata viheliäiseen ryteikköön, hyvin usein se on pikemminkin upottava suo.
Yllättäen ja pyytämättä kuvioihin astuu taktikointi. Rva on pohtinut mm. tällaisia asioita (ja toki paljon muutakin, mutta erityisesti näitä:
- Millä taktiikalla saisin lääkärin puolelleni, jotta hän suostuisi lähettämään minut fysioterapiaan?
- Millä taktiikalla pääsisin erikoissairaanhoidon piiriin, jotta kaikkea ei tarvitsisi maksaa itse?
- Millä taktiikalla saisin itselleni perustoimeentulon, jolla voisin mm. kuntouttaa itseäni?
- Miten puhun vammastani työelämässä, jotta vammani ei estäisi työn saamista tulevaisuudessa?
Kaikkea vammautumiseen liittyvää varjostaa yhteiskunnassamme häpeä, joka ei mahdu rva:n järjenjuoksuun (ja jota rva ei aio koskaan opetella hyväksymäänkään). Tilanne on oikeastaan hyvin samanlainen kuin koulukiusatuilla - se häpeä ja kaikki seuraukset jäävät uhreille, jotka eivät todellakaan ole syyllisiä tilanteeseensa.
Yhdessä muiden vammautuneiden kanssa tulemme usein pohtineeksi, että kuinka sellaiset, joiden valmiudet hakea apua ja etuuksia ovat huonommat kuin esimerkiksi meillä, onnistuvat järjestämään elämänsä vammautumisen tai sairastumisen jälkeen. Rva arvelee, että eivät he onnistukaan.
Julkisuudessa vammautumisesta puhutaan yllättävän vähän. Erityisesti parhaassa työiässä olevien vammautumista voisi käsitellä paljon nykyistä monipuolisemmin. Voihan esimerkiksi olla, että osasyy siihen, että vammautumisen jälkeiset käytännön asiat on niin vaikea järjestää, on, että "valtaväestö" ja päättäjät tuntevat vammautuneet niin huonosti. Ehkä meitä ei halutakaan syrjiä, ehkä meitä ei vain tunneta!
Tämä on eräs syy siihen, miksi rva perusti tämän blogin. Blogissaan rva pyrkii tuomaan esille omia ajatuksiaan vammautumisesta yleisemmin sekä valottamaan myös sitä, millaista käytännön elämä vamman kanssa on. Siinä riittää organisointia, mutta kyllä se elämä monilta osin sujuukin!
Koska me elämme nykytilanteessa emmekä esimerkiksi rva:n kuvittelemassa ideaalitilassa (siinä, jossa asiat voi sanoa ääneen), täytyy myös rva:n miettiä, mitä blogissaan uskaltaa näin anonyyminakin kirjoittaa. Näitä kysymyksiä rva miettii ennen jokaisen kirjoituksensa julkaisemista. Rva:llakin on tavoitteita, joiden onnistuminen voi olla kiinni siitä, mitä tietyt tahot tilanteeseeni suhtautuvat. Huvittavaa kyllä, mutta välillä täytyy osoittaa olevansa tarpeeksi sairas, välillä taas tarpeeksi terve!
Tällainen pelaaminen on oikeasti aika tylsää...emmehän me vammautuneet (useimmiten) ole syyllisiä tilanteeseemme, eikä meidän oikeasti kuuluisi joutua salailemaan ja taktikoimaan. Elämässä on nimittäin paljon muutakin, johon voimavarojemme pitäisi riittää. Monessa asiassa olisi mahdollisuus toimia paljon yksinkertaisemmin.
Yksin sulattelu ei tietenkään riitä, sillä tekemistä on paljon. Esimerkiksi kuntoutuksen ja raha-asioiden järjestämistä voi lievimmilläänkin verrata viheliäiseen ryteikköön, hyvin usein se on pikemminkin upottava suo.
Yllättäen ja pyytämättä kuvioihin astuu taktikointi. Rva on pohtinut mm. tällaisia asioita (ja toki paljon muutakin, mutta erityisesti näitä:
- Millä taktiikalla saisin lääkärin puolelleni, jotta hän suostuisi lähettämään minut fysioterapiaan?
- Millä taktiikalla pääsisin erikoissairaanhoidon piiriin, jotta kaikkea ei tarvitsisi maksaa itse?
- Miten puhun vammastani työelämässä, jotta vammani ei estäisi työn saamista tulevaisuudessa?
Kaikkea vammautumiseen liittyvää varjostaa yhteiskunnassamme häpeä, joka ei mahdu rva:n järjenjuoksuun (ja jota rva ei aio koskaan opetella hyväksymäänkään). Tilanne on oikeastaan hyvin samanlainen kuin koulukiusatuilla - se häpeä ja kaikki seuraukset jäävät uhreille, jotka eivät todellakaan ole syyllisiä tilanteeseensa.
Yhdessä muiden vammautuneiden kanssa tulemme usein pohtineeksi, että kuinka sellaiset, joiden valmiudet hakea apua ja etuuksia ovat huonommat kuin esimerkiksi meillä, onnistuvat järjestämään elämänsä vammautumisen tai sairastumisen jälkeen. Rva arvelee, että eivät he onnistukaan.
Julkisuudessa vammautumisesta puhutaan yllättävän vähän. Erityisesti parhaassa työiässä olevien vammautumista voisi käsitellä paljon nykyistä monipuolisemmin. Voihan esimerkiksi olla, että osasyy siihen, että vammautumisen jälkeiset käytännön asiat on niin vaikea järjestää, on, että "valtaväestö" ja päättäjät tuntevat vammautuneet niin huonosti. Ehkä meitä ei halutakaan syrjiä, ehkä meitä ei vain tunneta!
Tämä on eräs syy siihen, miksi rva perusti tämän blogin. Blogissaan rva pyrkii tuomaan esille omia ajatuksiaan vammautumisesta yleisemmin sekä valottamaan myös sitä, millaista käytännön elämä vamman kanssa on. Siinä riittää organisointia, mutta kyllä se elämä monilta osin sujuukin!
Koska me elämme nykytilanteessa emmekä esimerkiksi rva:n kuvittelemassa ideaalitilassa (siinä, jossa asiat voi sanoa ääneen), täytyy myös rva:n miettiä, mitä blogissaan uskaltaa näin anonyyminakin kirjoittaa. Näitä kysymyksiä rva miettii ennen jokaisen kirjoituksensa julkaisemista. Rva:llakin on tavoitteita, joiden onnistuminen voi olla kiinni siitä, mitä tietyt tahot tilanteeseeni suhtautuvat. Huvittavaa kyllä, mutta välillä täytyy osoittaa olevansa tarpeeksi sairas, välillä taas tarpeeksi terve!
Tällainen pelaaminen on oikeasti aika tylsää...emmehän me vammautuneet (useimmiten) ole syyllisiä tilanteeseemme, eikä meidän oikeasti kuuluisi joutua salailemaan ja taktikoimaan. Elämässä on nimittäin paljon muutakin, johon voimavarojemme pitäisi riittää. Monessa asiassa olisi mahdollisuus toimia paljon yksinkertaisemmin.
Vammautuminen, vammaisuus on tabu. Se on pelottavaa, tuntematonta ja etäistä. Se aiheuttaa säälin tunteita ja usein voikin olla, että "ostamme" puhtaan omatunnon, kun annamme pari kolikkoa keräykseen ja samalla sysäämme koko asian mielestämme. Aivan loistava blogikirjoitus aiheeseen liittyen on mielestäni "Elämänmausta tinkimättä"-blogissa. Siinä vammaisen lapsen äiti kertoo elämästään. Teksti on osoitteessa: http://verneri.net/yleis/ajankohtaista/elamanmausta-tinkimatta/2011/voi-meita-hyvaksyjia.html
VastaaPoistaNäin on, ja teemme varmasti itse kukin näin sellaisten asioiden kohdalla, joita emme tunne. On myös niin, ettei omasta elämästä tule mitään, jos haluaa tuntea kaikki mahdolliset tilanteet täysin :D Kiitos hyvästä linkistä - jäin itsekin miettimään tuota "hyväksymistä". Suhteemme erilaisuuteen (tai pikemminkin moninaisuuteen) on monessa suhteessa ongelmallinen. Tässä on vielä paljon opittavaa - myös rva:lla.
PoistaAamen. Käsittämätöntä on kyllä tämä maailmanmeno. Meidän vammautuneiden pitää tehdä kaikki työ sen eteen, että saamme edes perustoimeentulon. Ei ole apuväyliä, ellei joku lääkäri hyvää hyvyyttään päästä kuntoutukseen tai kuntoutusohjaajalle, joka osaa avustaa eteenpäin. Lisäksi meidän pitää sopeutua, jotta terveiden maailma pystyy kohtaamaan meidät. Jotenkin päälaellaan koko tilanne.
VastaaPoistaKolarinukke, näin on! On jotenkin ihmeellistä, että elämäni työhaastattelut ovat olleet paljon helpompia tilanteita kuin yksikään tilanne, jossa olen suullisesti (tai kirjallisesti) yrittänyt saada itselleni näitä "suosituksia" kuntoutusta tai tukia varten :D Sekin on jotenkin nurinkurista, että lääkärin tms. henkilön suopeus on se väylä, jonka kautta asiat lähtevät eteenpäin jos lähtevät...
VastaaPoista