Sekalaisia ajatuksia vammaisuudesta
Olen vammainen. Olen kuntoutuja. Päiväni täyttyvät selviytymisestä noiden kahden tosiasian kanssa. Ne alkavat heräämisestä ja päättyvät nukahtamiseen. Katson nykyisin koko elämää vammautuneen kuntoutujan näkökulmasta - se ei ole kokonaan huono asia.
Aamuisin on suunniteltava, mitä päivän aikana on kannattavaa tehdä. Mikäli olo huononee yhtäkkiä, on suunnitelmia muutettava. Usein joudun perumaan myös tapaamisia, mutta kokemus on osoittanut, että viimeistään kolmannella yrittämällä pääsen yleensä melkein mihin vain - ainakin vähäksi aikaa.
Olen työelämän ulkopuolella. Se ei vain nyt onnistu. Uraa luon sitten, kun minulla on siihen paremmat edellytykset. Pohdin usein, mitä ihmettä pitäisi "Mitä kuuluu?" -kysymykseen vastata. Yleensä ihmiset kertovat jotakin työelämästään. Harva kertoo "Minä haluaisin kissan" tai "Suunnittelen parhaillaan käyntiä Kansallismuseossa - olen suunnitellut sitä jo kaksi kuukautta".
Olen todennut, että elämä minussa on varsin voimakas. Törmään usein kysymykseen elämänhalun menettämisestä - öö, en ole menettänyt - olen pikemminkin elämänhaluisempi kuin aikaisemmin. Kuitenkin tunnen itseni 10 - 15 vuotta vanhemmaksi kuin ikäiseni.
Outous. Tunnen itseni oudoksi. Opettelen kävelemään pitkiä matkoja. Opin viime kesänä ajamaan uudelleen pyörällä. En vieläkään osaa istua yli viittätoista minuuttia paikallaan tai lukea kirjaa pöydän ääressä. En voi pitää kiinni läheskään kaikista sopimistani asioista.
Eilen kävin lyhyen keskustelun vertaistuen kanssa. Sovimme, että yritämme tavata. Tuon keskustelun jälkeen olin pitkän aikaa äärettömän hyvällä tuulella. Onneksi on joku, jonka seurassa minä ja toimintatapani ovat normaaleja. Vertaistuki ymmärtää puolesta sanasta, mitä tarkoitan, ja näemme kenties maailman osittain samankaltaisena. Odotan innolla tapaamista!
Piemonte -09. Tänne haluaisin vielä palata - tietäen, että vaikeuteni katsoa maisemaa johtuukin niskavammasta eikä sen "kummemmasta".
Aamuisin on suunniteltava, mitä päivän aikana on kannattavaa tehdä. Mikäli olo huononee yhtäkkiä, on suunnitelmia muutettava. Usein joudun perumaan myös tapaamisia, mutta kokemus on osoittanut, että viimeistään kolmannella yrittämällä pääsen yleensä melkein mihin vain - ainakin vähäksi aikaa.
Olen työelämän ulkopuolella. Se ei vain nyt onnistu. Uraa luon sitten, kun minulla on siihen paremmat edellytykset. Pohdin usein, mitä ihmettä pitäisi "Mitä kuuluu?" -kysymykseen vastata. Yleensä ihmiset kertovat jotakin työelämästään. Harva kertoo "Minä haluaisin kissan" tai "Suunnittelen parhaillaan käyntiä Kansallismuseossa - olen suunnitellut sitä jo kaksi kuukautta".
Olen todennut, että elämä minussa on varsin voimakas. Törmään usein kysymykseen elämänhalun menettämisestä - öö, en ole menettänyt - olen pikemminkin elämänhaluisempi kuin aikaisemmin. Kuitenkin tunnen itseni 10 - 15 vuotta vanhemmaksi kuin ikäiseni.
Outous. Tunnen itseni oudoksi. Opettelen kävelemään pitkiä matkoja. Opin viime kesänä ajamaan uudelleen pyörällä. En vieläkään osaa istua yli viittätoista minuuttia paikallaan tai lukea kirjaa pöydän ääressä. En voi pitää kiinni läheskään kaikista sopimistani asioista.
Eilen kävin lyhyen keskustelun vertaistuen kanssa. Sovimme, että yritämme tavata. Tuon keskustelun jälkeen olin pitkän aikaa äärettömän hyvällä tuulella. Onneksi on joku, jonka seurassa minä ja toimintatapani ovat normaaleja. Vertaistuki ymmärtää puolesta sanasta, mitä tarkoitan, ja näemme kenties maailman osittain samankaltaisena. Odotan innolla tapaamista!
Piemonte -09. Tänne haluaisin vielä palata - tietäen, että vaikeuteni katsoa maisemaa johtuukin niskavammasta eikä sen "kummemmasta".
Kommentit
Lähetä kommentti