Kiirettä pitää

Voi, miten kipeänä tuo niska on viime päivinä ollut! Huimaus/pahoinvointikohtauksia tuli erityisesti eilen ja toissapäivänä, tänään emme ole päässeet vielä sillä tavalla liikkeelle, että niitä ilmenisi (tai sitten ei ilmene lainkaan, mikä on tietysti toivottavaa).

Perjantaina koin mukavia hetkiä, kun eräs Ortonissa tapaamani nuori nainen ilmoitti olevansa kaupungissa. Onneksi sain puolison kotiin töistä vauvaa vahtimaan ja pääsin itse pariksi tunniksi kahvittelemaan.

Kahvilassa käydyt keskustelut olivat Rva:n mielestä todella vapauttavia! Kerrankin ei tarvinnut olla yksin se outolintu, joka joutuu nousemaan välillä seisomaan, jaloittelemaan tai joutuu vaihtamaan paikkaa keskustelukumppanin kanssa, jotta toinenkin puoli kropasta aktivoituisi ja toinen saisi levätä...

Keskustelu vertaistuen kanssa on jotakin sanoinkuvaamattoman hienoa. Sairaudet eivät ole hienoja, mutta ymmärtäväinen keskustelukumppani todellakin on. Siis sellainen, jolla on asioista omakohtaista kokemusta. Kiitokset sinne suunnalle Suomea, ja toivottavasti nähdään taas pian!

Meillä marsut ovat saaneet nyt tuoretta ruohoa melkein joka päivä. Haen sitä viime kesien tapaan läheiseltä hautausmaalta (olisi muuten todella noloa, jos jonkun vainajan sukulainen sattuisi paikalle, kun minä kyyristelen hautojen nurkilla ja poimin voikukanlehtiä...) Kaikkea sitä lemmikkiensä vuoksi tekeekin...


Lauantaina olin niin "hurja", että lähdin kodin ulkopuolelle peräti kaksi kertaa. Kävin kirjastossa ensimmäistä kertaa sitten vauvan syntymän (meinasin muuten juurikin kirjoittaa "sitten tsaarin syntymän", kun mieleeni tuli yksi lainaamistani kirjoista, joka kuvaa Venäjän viimeisen tsaarin aikaa...hassu Rva...)

Sitten tapasin erästä toista ystävääni, jolla on näemmä yhtä kiero huumorintaju kuin minulla. Nauratti koko tapaaminen vielä jälkeenpäinkin! Outoja nämä hormonit, kun parin tunnin poissaolon jälkeen Rva:lla tuli jo kiire kotiin vauvan luo. No, kyllä nämä reissut vain virkistivät, vaikka niska ei tykkääkään.

Mitenkäs vauvan kanssa sitten...olen nyt vältellyt rintareppua ja vauvan nostelua yläkroppani takia koko viikonlopun, kun puolisokin voi sen kotona ollessaan tehdä. Huomenna alkaa sitten arki, ja minä palaan ruotuun - ei voi mitään, vauva tulee ensin ja niska vasta sitten.

Tyttö alkaa yhä enemmän kiinnostua ympäristöstään ja nostaa jo hienosti päätään, kun hänet laittaa lattialle viltin päälle. Oikeastaan hän kohottautuu niin korkealle, että pitää olla vieressä vahtimassa, ettei hän lyö nenäänsä, mikäli pää ei tulekaan yhtä hallitusti takaisin alas.

Tällaisen tädiltä tulleen "lampaan" kanssa tyttönen tykkää seurustella sekä hoitopöydällä että lattialla (heittomerkit siksi, että minusta kyseessä on lammas, mutta puolisoni mielestä kyseessä ei ole ainakaan lammas).


Eilen Rva:lta liikeni aikaa jopa muutaman niskaliikkeen tekemiseen. Kylläpäs treenaaminenkin on ruosteessa pitkän tauon jälkeen. Onneksi olen nyt onnistunut edes aloittamaan. Voi, kun treenistä olisi edes jotakin apua pidemmällä tähtäimellä.

Täytyy myöntää, että välillä on mielessä, että mitähän tästäkin tulee. Ei sellaisia pitäisi ajatella, mutta hetkessä eläminen ei ole koskaan ollut Rva:n vahvimpia puolia. Ei ole kivaa aavistaa olevansa äiti, joka ei jaksa tehdä asioita terveiden tavoin.

Sitä kumminkin haluaisi jakaa lapsensa kanssa niitä vähän vauhdikkaampiakin aktiviteetteja, mutta kaikkea ei voi elämässä saada. Silti se harmittaa.

Nyt on mitä luultavimmin riennettävä, sillä perhe Niskanen siirtyy ulkoilemaan ensimmäistä kertaa tänään. Olisimme lähteneet aiemmin, mutta sadesää on estänyt suunnitelmamme. Nyt sää näyttäisi selkenevän.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokeilussa ryhtiliivi

Ärtyneen paksusuolen oireyhtymä - huonompi vaihe

Lastenhuone - tavaranvähennys