Opettelen olemaan nopea
Niinä vuosina, kun totuttelin niskavammaan (totuttelen kai vieläkin), jouduin totuttelemaan paljon hitaampaan ja paikallaan pysyvämpään elämänrytmiin kuin mihin olin tottunut. Kulkeminen väheni ja loppui oikeastaan alkuun melkein kokonaan, työnhaut yms. loppuivat ja kodista tuli paikka, jossa vietin eniten aikaa. kotonakin elin pitkät ajat lähinnä vuoteessa ja kuljin seinistä kiinni pidellen.
Tätä on outoa kirjoittaa nyt, kun olo on kumminkin vuosien aikana helpottanut sen verran, ettei tuollaisia päiviä tule kovin usein. Huonoja päiviä tulee, mutta ei onneksi noin huonoja.
Miten asiat ovat muuttuneet? No, vietän edelleen eniten aikaa kotona ja tässä kilometrin säteellä kotoa. Tosin, pienen vauvan kanssa taitaisin tehdä niin muutenkin. Suureksi osaksi viihdyn täällä ihan hyvin. Tosin eilinen sadepäivä, jolloin ei päässyt oikein mihinkään (siis vauvan kanssa), raastoi jo hermoja.
Omaksuin noin neljässä vuodessa varsin verkkaisen rytmin...kunnes meidän vauva päätti ponkaista itsensä maailmaan. Hänen kanssaan minun pitääkin yhtäkkiä olla nopea, tehokas ja johdonmukainen. Joka päivä on hetkiä, jolloin aivoni ovat lakata toimimasta.
Tämä viestiksi myös eräälle ihanalle apulaiselleni, joka viime vierailun yhteydessä kertoi tuntevansa itsensä typeräksi ja hitaaksi (olimme lähdössä kiireellä neuvolaan). Kukaan ei oikeasti ole vauvan kanssa ajoittain niin typerä ja hidas kuin Rva itse!
Sylissäni on miltei koko ajan nelikiloinen jötkäle. Kun tuuli puhaltaa tietystä suunnasta, alkaa palosireeni soida, jos yritän laskea hänet hetkeksi johonkin. Nyt olen oppinut pitämään palosireenini hieman kauempana oikeasta korvastani, joka alkaa helposti soida.
Jos puklurätti onkin lähistöllä, tuttipullo on unohtunut johonkin. Jos ne ovat paikalla, tutti on ties missä. Oman kotipukeutumiseni ja sen sellaisen suhteen olen jo luovuttanut.
Kun minulla on täällä apua, olen huono ohjeistamaan heitäkin. En meinaa millään osata selittää, minkä kaapin milläkin hyllyllä jokin tavara on - varsinkin jos vaihdan itse samalla vaippaa ja yritän itsekin etsiä jotakin!
Pääni sisällä on joka päivä eriasteinen kaaos, mutta toisaalta, tämähän on vissiinkin minulle oikein hyvää treeniä. En tiedä, osaisinko demonstroida "nopeita tilanteita", jos viettäisin päivät yksikseni.
Erään vertaistukeni kanssa oli tästä asiasta muistaakseni puhettakin. Hän sanoi kuulleensa, ettei lapsi tee esimerkiksi aivovammalle (jos vamman laatu lapsen hankinnan sallii ja itse sellaisen haluaa) ainakaan huonoa. Idea on juuri siinä, että vauvan kanssa on pakko treenata sitä suorituskykyä.
Mainittakoon vielä, ettei Niskasille treenin takia lasta tullut, harjoittelumahdollisuus on tullut tässä kylkiäisenä!
Tänään, jos vointini säilyy hyvänä, ajattelimme uskaltautua pienelle retkelle. Otan tytön rintareppuun ja matkustamme ratikalla kahvittelemaan hyvän ystäväni työpaikalle. Hän ei ole vielä nähnyt tyttöä. Jännittää kyllä vähän, mutta Rva haluaa silti yrittää. Jos reissu ei jostakin syystä tänään onnistuisi, yritämme uudelleen huomenna tai ensi viikolla.
Tätä on outoa kirjoittaa nyt, kun olo on kumminkin vuosien aikana helpottanut sen verran, ettei tuollaisia päiviä tule kovin usein. Huonoja päiviä tulee, mutta ei onneksi noin huonoja.
Miten asiat ovat muuttuneet? No, vietän edelleen eniten aikaa kotona ja tässä kilometrin säteellä kotoa. Tosin, pienen vauvan kanssa taitaisin tehdä niin muutenkin. Suureksi osaksi viihdyn täällä ihan hyvin. Tosin eilinen sadepäivä, jolloin ei päässyt oikein mihinkään (siis vauvan kanssa), raastoi jo hermoja.
Omaksuin noin neljässä vuodessa varsin verkkaisen rytmin...kunnes meidän vauva päätti ponkaista itsensä maailmaan. Hänen kanssaan minun pitääkin yhtäkkiä olla nopea, tehokas ja johdonmukainen. Joka päivä on hetkiä, jolloin aivoni ovat lakata toimimasta.
Tämä viestiksi myös eräälle ihanalle apulaiselleni, joka viime vierailun yhteydessä kertoi tuntevansa itsensä typeräksi ja hitaaksi (olimme lähdössä kiireellä neuvolaan). Kukaan ei oikeasti ole vauvan kanssa ajoittain niin typerä ja hidas kuin Rva itse!
Sylissäni on miltei koko ajan nelikiloinen jötkäle. Kun tuuli puhaltaa tietystä suunnasta, alkaa palosireeni soida, jos yritän laskea hänet hetkeksi johonkin. Nyt olen oppinut pitämään palosireenini hieman kauempana oikeasta korvastani, joka alkaa helposti soida.
Jos puklurätti onkin lähistöllä, tuttipullo on unohtunut johonkin. Jos ne ovat paikalla, tutti on ties missä. Oman kotipukeutumiseni ja sen sellaisen suhteen olen jo luovuttanut.
Kun minulla on täällä apua, olen huono ohjeistamaan heitäkin. En meinaa millään osata selittää, minkä kaapin milläkin hyllyllä jokin tavara on - varsinkin jos vaihdan itse samalla vaippaa ja yritän itsekin etsiä jotakin!
Pääni sisällä on joka päivä eriasteinen kaaos, mutta toisaalta, tämähän on vissiinkin minulle oikein hyvää treeniä. En tiedä, osaisinko demonstroida "nopeita tilanteita", jos viettäisin päivät yksikseni.
Erään vertaistukeni kanssa oli tästä asiasta muistaakseni puhettakin. Hän sanoi kuulleensa, ettei lapsi tee esimerkiksi aivovammalle (jos vamman laatu lapsen hankinnan sallii ja itse sellaisen haluaa) ainakaan huonoa. Idea on juuri siinä, että vauvan kanssa on pakko treenata sitä suorituskykyä.
Mainittakoon vielä, ettei Niskasille treenin takia lasta tullut, harjoittelumahdollisuus on tullut tässä kylkiäisenä!
Tänään, jos vointini säilyy hyvänä, ajattelimme uskaltautua pienelle retkelle. Otan tytön rintareppuun ja matkustamme ratikalla kahvittelemaan hyvän ystäväni työpaikalle. Hän ei ole vielä nähnyt tyttöä. Jännittää kyllä vähän, mutta Rva haluaa silti yrittää. Jos reissu ei jostakin syystä tänään onnistuisi, yritämme uudelleen huomenna tai ensi viikolla.
Kommentit
Lähetä kommentti