Rva ja niska suhteessa lähimpiinsä ja vähän kauempiinkin
Kun sairastaa jotakin ja on äiti, tytär, yhteiskuntakelpoinen aikuinen, puoliso ja ties mitä muuta, joutuu usein tilanteisiin, joista ei pidä (joutuu sitä tietysti muutenkin, mutta siitäpä tulisikin varsinainen romaani...)
Omissa ajatuksissa kulkee tuon tuostakin kaikenlaista negatiivista, kun oireet iskevät "väärissä" paikoissa ja osa niistä on koko ajan päällä.
Äitiys
Ei ole kivaa olla se äiti, joka ei koskaan tiedä, kykeneekö viemään omaa lastaan omatoimisesti neuvolaan (eikä muuten ole kivaa, että niitä neuvoloita ei myöskään voi perua viime hetkellä, kun yhteyden saaminen terveydenhoitajaan on tehty niin vaikeaksi).
Ei ole kivaa olla äiti, joka ei voi tulevaisuudessa ajaa lapsensa kanssa vuoristoradassa, vaikka on itse siitä nauttinut oikein paljon.
Sekään ei ole varsinaisesti mieltä ylentävää, että Rva on oikein helpottunut, kun imettää lastaan vain tosi vähän - niska ei todellakaan tykkäisi täysimetyksestä!
Rva ei edes halua ajatella niitä tulevia tarhan, koulun ja harrastuspaikkojen tilaisuuksia, joissa pitää istua pitkään (kompsensaationa Rva voi tietysti maata lattialla, niska hyvin tuettuna, ja esittää vuorta, jonka päällä ne brätzit ja gormitit voivat seikkailla...)
Perheeni jäsen
Mitähän vanhempani ajattelevat, kun muilla samanikäisillä on "reipasta nuorta väkeä" auttamassa kaikessa fysiikkaa vaativassa, ettei itse tarvitse enää tehdä kaikkea. Rva ei voi useimmiten olla muuta kuin...hmm...mahdollisimman söpö (samaa metodia käyttää muuten tyttäreni minuun)!
Oikeastaan Rva:a pitää auttaa niissä fysiikkaa vaativissa asioissa - koko perheeni joutuu säännöllisin väliajoin osallistumaan Rva:n auttamistalkoisiin, kuka milläkin tavalla.
Se yhteiskuntakelpoisuus
Blogini lukijoille on varmasti jo selvää, ettei Rva ole todellakaan kovin kunnostautunut veronmaksaja. Sen sijaan Rva tarvitsee tukitoimia ja kuntoutuksia luultavasti hamaan tulevaisuuteen saakka.
Myös äitiys"lomallaan" Rva on siis tuttu näky sekä TE-toimistossa että Kelassa - vauva mukana matkassa tietysti (niin, ja lisäksi vielä joku toinen aikuinen mukana auttamassa - kuinkas muuten )!
Rva ei myöskään vältämättä pysty takaamaan uraansa tulevaisuuden veronmaksajana.
On hyvin mahdollista, että Rva:n tytär saa kuvan, että vain miehet käyvät töissä ja ansaitsevat rahaa.
Puolisona
Onneksi se puoliso ylipäänsä löytyi ennen niskavammaa - Rva:n on vaikea kuvitella itseään kiihkeänä deittailijana enää tässä kunnossa ;)
Kun on kipuja, Rva kiukuttelee, narisee ja maalailee negatiivisia skenaarioita tulevaisuudestaan. Matkat ja kaikki sellainen täytyy suunnitella Rva:n kipu- ja huimaustilojen mukaan.
On varmaankin hieman ärsyttävää kuulla lause "etkö muista, että mun niska on kipeä" -lause useita kertoja viikossa tai pikemminkin päivässä.
Tätä kaikkea on nyt jatkunut yli puolet siitä kun olemme olleet yhdessä.
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole muuten itsesääli - ei missään nimessä. Tällaisia seikkoja ei ole edes mukava kirjoittaa. Rva on vain sitä mieltä, että näitä negatiivisiakin juttuja pitää välillä tuoda esille. Ihan jokaisesta olotilasta kun ei voi syntyä pelkkiä positiivisia ja tulevaisuutta positiivisuudella luotaavia ajatuksia. Me niskavammaisetkin olemme vain ihmisiä.
Omissa ajatuksissa kulkee tuon tuostakin kaikenlaista negatiivista, kun oireet iskevät "väärissä" paikoissa ja osa niistä on koko ajan päällä.
Äitiys
Ei ole kivaa olla se äiti, joka ei koskaan tiedä, kykeneekö viemään omaa lastaan omatoimisesti neuvolaan (eikä muuten ole kivaa, että niitä neuvoloita ei myöskään voi perua viime hetkellä, kun yhteyden saaminen terveydenhoitajaan on tehty niin vaikeaksi).
Ei ole kivaa olla äiti, joka ei voi tulevaisuudessa ajaa lapsensa kanssa vuoristoradassa, vaikka on itse siitä nauttinut oikein paljon.
Sekään ei ole varsinaisesti mieltä ylentävää, että Rva on oikein helpottunut, kun imettää lastaan vain tosi vähän - niska ei todellakaan tykkäisi täysimetyksestä!
Rva ei edes halua ajatella niitä tulevia tarhan, koulun ja harrastuspaikkojen tilaisuuksia, joissa pitää istua pitkään (kompsensaationa Rva voi tietysti maata lattialla, niska hyvin tuettuna, ja esittää vuorta, jonka päällä ne brätzit ja gormitit voivat seikkailla...)
Perheeni jäsen
Mitähän vanhempani ajattelevat, kun muilla samanikäisillä on "reipasta nuorta väkeä" auttamassa kaikessa fysiikkaa vaativassa, ettei itse tarvitse enää tehdä kaikkea. Rva ei voi useimmiten olla muuta kuin...hmm...mahdollisimman söpö (samaa metodia käyttää muuten tyttäreni minuun)!
Oikeastaan Rva:a pitää auttaa niissä fysiikkaa vaativissa asioissa - koko perheeni joutuu säännöllisin väliajoin osallistumaan Rva:n auttamistalkoisiin, kuka milläkin tavalla.
Se yhteiskuntakelpoisuus
Blogini lukijoille on varmasti jo selvää, ettei Rva ole todellakaan kovin kunnostautunut veronmaksaja. Sen sijaan Rva tarvitsee tukitoimia ja kuntoutuksia luultavasti hamaan tulevaisuuteen saakka.
Myös äitiys"lomallaan" Rva on siis tuttu näky sekä TE-toimistossa että Kelassa - vauva mukana matkassa tietysti (niin, ja lisäksi vielä joku toinen aikuinen mukana auttamassa - kuinkas muuten )!
Rva ei myöskään vältämättä pysty takaamaan uraansa tulevaisuuden veronmaksajana.
On hyvin mahdollista, että Rva:n tytär saa kuvan, että vain miehet käyvät töissä ja ansaitsevat rahaa.
Puolisona
Onneksi se puoliso ylipäänsä löytyi ennen niskavammaa - Rva:n on vaikea kuvitella itseään kiihkeänä deittailijana enää tässä kunnossa ;)
Kun on kipuja, Rva kiukuttelee, narisee ja maalailee negatiivisia skenaarioita tulevaisuudestaan. Matkat ja kaikki sellainen täytyy suunnitella Rva:n kipu- ja huimaustilojen mukaan.
On varmaankin hieman ärsyttävää kuulla lause "etkö muista, että mun niska on kipeä" -lause useita kertoja viikossa tai pikemminkin päivässä.
Tätä kaikkea on nyt jatkunut yli puolet siitä kun olemme olleet yhdessä.
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole muuten itsesääli - ei missään nimessä. Tällaisia seikkoja ei ole edes mukava kirjoittaa. Rva on vain sitä mieltä, että näitä negatiivisiakin juttuja pitää välillä tuoda esille. Ihan jokaisesta olotilasta kun ei voi syntyä pelkkiä positiivisia ja tulevaisuutta positiivisuudella luotaavia ajatuksia. Me niskavammaisetkin olemme vain ihmisiä.
Kommentit
Lähetä kommentti