Hyvä päivä
Tänään oli hyvä päivä, joka rva:n kohdalla tarkoittaa tietysti sitä, että huimausta ei esiintynyt juuri nimeksikään. Se vasta onkin harvinaista - ei sitä satu edes joka viikko! Kävin tänään ihan itse (ratikalla) hierojalla.
Kun sairastaa monta vuotta, osaa näitä "helppoja" päiviä arvostaa. Helppo päivä tarkoittaa minun kohdallani päivää, jolloin whiplash-oireet pysyvät lievinä koko päivän (eivätkä ne ole myöskään yöllä pitäneet hereillä).
Helppo päivä ei ole oireeton, koska sellaisia ei ole. Tänään särky on kuitenkin ollut suhteellisen lievää, joten olen ollut paljon pirteämpi kuin tavallisesti. Tällaisina päivinä tulee myös helposti ajatelleeksi, että millaista elämä olisikaan, jos voisi aina elää näin...siis istua ratikassa 20 minuuttia ilman ongelmia ja palata kotiin kaupungilta ilman huimausta. En olisi todellakaan, siis todellakaan osannut ennen ajatella, miten hienoa se oikeasti on.
Rva ehti tänään katsella vähän telkkariakin. Se, mikä ohjelma oli kyseessä, jäi vähän hämärän peittoon, mutta joka tapauksessa siinä puhuttiin, että "muka työkyvyttömiin" ihmisiin syydetään Suomessa liikaa rahaa, ja että meillä ei ole sellaiseen varaa.
No ei varmasti olekaan, kun pitkäaikaissairaat pistetään "hoitojonoon" useiksi vuosiksi, joiden aikana ongelmat kroonistuvat ja pahenevat. Olisi rva:kin toivonut heti alkuun pääsevänsä asianmukaiseen hoitoon ja kuntoutukseen, toipuminenkin olisi kenties lähtenyt liikkeelle nopeammin.
Mitä siis tapahtui? No, sitä klassista...rva oli luulosairas, hysteerinen nuori nainen, jonka tarvitsi lähinnä rauhoittua ja alkaa elää tavallista elämää (tämä tulee nyt varmaan kymmenettä kertaa täällä blogin puolella esille, mutta tulkoon, kun vieläkin ketuttaa).
Yritinhän minä, kiltisti ohjeita kun kuuntelin, mutta eihän siitä mitään venähtäneiden ligamenttien kanssa tullut. Nyt vasta alkaa tulla, kun tietyt hoidot ja omatoimiset harjoitteet ovat alkaneet tehota. Ongelmia on vielä paljon, mutta suunta on viimeinkin oikea.
Tätä oikeaa suuntaa on edeltänyt niin monta harmin, häpeän, pettymyksen, ahdistuksen (kiitos, yhteiskunta), kivun ja huimauksen hetkeä, että rva pyrkii jokapäiväisessä elämässään ajattelemaan mitä tahansa muuta.
Hmm...miksiköhän tämä kaikki negatiivinen tulee mieleen juuri tällaisen hyvän päivän iltana? No varmaankin siksi, että tällaisina päivinä kontrastin siihen, miten huono olotila niin usein on, huomaa kaikkein selvimmin. Olo on samanaikaisesti onnellinen, kun mihinkään ei kovin paljon satu, mutta myös hieman surullinen, kun tottakai sitä toivoo, että näin olisi useamminkin.
Ihan lopuksi rva jää vielä pohtimaan, mikä on syynä siihen, että niin moni vammautunut jää ilman asianmukaista hoitoa. Entä miksi meidän vammautuneiden työelämään paluu on tehty niin vaikeaksi? Miksi meistä puhumista suorastaan vältellään?
Rva ei oikein usko, että syynä on raha. Se on hyvä tekosyy.
Rva on alkanut arvella, että meitä vammautuneita vähän pelätään...ai miksi?
No, ehkä siksi, että suuri osa meistä on elänyt ennen vammautumistaan ihan tavallista elämää, kunnes kaikki on yhtäkkiä muuttunut. Me olemme elävä muistutus siitä, että näin voi käydä kenelle hyvänsä. Se ei varmaankaan ole niitä kaikkein mukavimpia asioita tiedostaa.
Tähän rva ei voi kuin todeta, ettei ainakaan omasta mielestään ole kovin pelottavaa sorttia ;)
PS. Tänään sain myös vieraakseni erään aivan ihanan ihmisen Savon suunnalta! Oli kyllä hienoa jakaa kokemuksia, jotka ovat monessa kohdin niin samanlaisia. Kiva kun kävit meillä, tavataan taas pian uudestaan!
Kun sairastaa monta vuotta, osaa näitä "helppoja" päiviä arvostaa. Helppo päivä tarkoittaa minun kohdallani päivää, jolloin whiplash-oireet pysyvät lievinä koko päivän (eivätkä ne ole myöskään yöllä pitäneet hereillä).
Helppo päivä ei ole oireeton, koska sellaisia ei ole. Tänään särky on kuitenkin ollut suhteellisen lievää, joten olen ollut paljon pirteämpi kuin tavallisesti. Tällaisina päivinä tulee myös helposti ajatelleeksi, että millaista elämä olisikaan, jos voisi aina elää näin...siis istua ratikassa 20 minuuttia ilman ongelmia ja palata kotiin kaupungilta ilman huimausta. En olisi todellakaan, siis todellakaan osannut ennen ajatella, miten hienoa se oikeasti on.
Rva ehti tänään katsella vähän telkkariakin. Se, mikä ohjelma oli kyseessä, jäi vähän hämärän peittoon, mutta joka tapauksessa siinä puhuttiin, että "muka työkyvyttömiin" ihmisiin syydetään Suomessa liikaa rahaa, ja että meillä ei ole sellaiseen varaa.
No ei varmasti olekaan, kun pitkäaikaissairaat pistetään "hoitojonoon" useiksi vuosiksi, joiden aikana ongelmat kroonistuvat ja pahenevat. Olisi rva:kin toivonut heti alkuun pääsevänsä asianmukaiseen hoitoon ja kuntoutukseen, toipuminenkin olisi kenties lähtenyt liikkeelle nopeammin.
Mitä siis tapahtui? No, sitä klassista...rva oli luulosairas, hysteerinen nuori nainen, jonka tarvitsi lähinnä rauhoittua ja alkaa elää tavallista elämää (tämä tulee nyt varmaan kymmenettä kertaa täällä blogin puolella esille, mutta tulkoon, kun vieläkin ketuttaa).
Yritinhän minä, kiltisti ohjeita kun kuuntelin, mutta eihän siitä mitään venähtäneiden ligamenttien kanssa tullut. Nyt vasta alkaa tulla, kun tietyt hoidot ja omatoimiset harjoitteet ovat alkaneet tehota. Ongelmia on vielä paljon, mutta suunta on viimeinkin oikea.
Tätä oikeaa suuntaa on edeltänyt niin monta harmin, häpeän, pettymyksen, ahdistuksen (kiitos, yhteiskunta), kivun ja huimauksen hetkeä, että rva pyrkii jokapäiväisessä elämässään ajattelemaan mitä tahansa muuta.
Hmm...miksiköhän tämä kaikki negatiivinen tulee mieleen juuri tällaisen hyvän päivän iltana? No varmaankin siksi, että tällaisina päivinä kontrastin siihen, miten huono olotila niin usein on, huomaa kaikkein selvimmin. Olo on samanaikaisesti onnellinen, kun mihinkään ei kovin paljon satu, mutta myös hieman surullinen, kun tottakai sitä toivoo, että näin olisi useamminkin.
Ihan lopuksi rva jää vielä pohtimaan, mikä on syynä siihen, että niin moni vammautunut jää ilman asianmukaista hoitoa. Entä miksi meidän vammautuneiden työelämään paluu on tehty niin vaikeaksi? Miksi meistä puhumista suorastaan vältellään?
Rva ei oikein usko, että syynä on raha. Se on hyvä tekosyy.
Rva on alkanut arvella, että meitä vammautuneita vähän pelätään...ai miksi?
No, ehkä siksi, että suuri osa meistä on elänyt ennen vammautumistaan ihan tavallista elämää, kunnes kaikki on yhtäkkiä muuttunut. Me olemme elävä muistutus siitä, että näin voi käydä kenelle hyvänsä. Se ei varmaankaan ole niitä kaikkein mukavimpia asioita tiedostaa.
Tähän rva ei voi kuin todeta, ettei ainakaan omasta mielestään ole kovin pelottavaa sorttia ;)
PS. Tänään sain myös vieraakseni erään aivan ihanan ihmisen Savon suunnalta! Oli kyllä hienoa jakaa kokemuksia, jotka ovat monessa kohdin niin samanlaisia. Kiva kun kävit meillä, tavataan taas pian uudestaan!
Kommentit
Lähetä kommentti